Syksy saapuu

Ovelta alkaa metsä, Pohjois-Lapin metsänrajaseudun kuiva kangasmetsä. Pihasta löytyy kaksi aikoinaan istutettua kuusta, jotka ovat päässet jo miehen mittaan. Muuten maisemaa hallitsevat tunturikoivut sekä männyt kitukasvuisista rämepuista vuosisataisiin ikiaihkeihin.

Aamut ovat olleet kirpakoita, ruskan merkkejä näkyy päivä päivältä enemmän. Ensimmäiset lehdet alkavat putoilla puista ja tummuvilla yötaivailla on loistanut revontulia. Syysihminen herää eloon.

Aamupalaan haetaan mustikat metsästä, lounaaseen sienet polun varrelta. Arki on alkanut. Tavarat on saatu kannettua talolle ja lapset ovat aloittaneet osa-aikaisesti päiväkodissa. Puita on pilkottu ja vettä kannettu. Vuosikymmeniä iäkkäällä ihmisellä käytössä olleessa talossa riittää puuhaa, tekemisen puute tuskin pääsee yllättämään. Ympäröivä luonto jaksaa mykistää joka hetki.

Ollaanko jo perillä?

Lapset hyvästelivät koko kotiseudun päiväkodin väestä kotipihan puihin ja naapurin traktoriin. Liikkeelle lähdettiin “aamulla ennen aamiaista” eli puoliltapäivin parin tunnin lastenohjelmien repeat-toiminnon jälkeen. Auto oli tungettu ääriään myöten täyteen.  

Suomi on todella pitkä maa. Teimme matkaa puolitoista vuorokautta, yön vietimme välissä sukulaisten mökillä Kainuussa. Serkuilta saatu Buzz-peli oli ahkerassa käytössä, myös etupenkillä. 

Noin kahdensadan (vähättelyä) “Ollaanko jo perillä?” -kysymyksen jälkeen saatoimme vihdoin todeta automatkan päättyneeksi. Nukkumaanmenoaika oli ylitetty aikoja sitten, ilta hämärsi jo. Onneksi Lapin yö on vielä näin elokussa varsin lyhyt. 

Taipale metsän ja suon läpi sujui yllättävän kivuttomasti. Mustikat maistuivat matkaeväänä, eikä itikoiden ininä korvissa hidastanut kulkua. Kämpälle päästyä uni vei pienistä matkalaisista nopeasti voiton. 

“Malja itään, etelään, pohjoiseen ja länteen. Päivien, viikkojen ja vuosien häipyvät mielikuvat uppoavat. Haihtuu tunne: olet siipiveikko maapallon pinnalla. Poissa muistikuvat kaupunkien meluavista siirtokunnista. Edessä on tuulta, happea ja elettävää elämää.”

Tuuli humisee puissa, kynttilät valaisevat pirtin. Olemme päässeet perille.

(Lainaus: Urpo Huhtanen)

Blogi on luvattu, blogin te saatte

Jännitys alkaa tiivistyä koko perheellä pakkaamisen ja kotitalon huoltotoimien (jotka toki olisi voinut tehdä esim. kolme vuotta sitten) keskellä. Pian nokka suuntaa kohti metsänrajaa ja toivottavasti viileämpiä ilmoja tämän ennätyskuuman kesän jälkeen. Shortsit jätetään suosiolla kotiin. Onko se virhe, sitä ei vielä tiedä.

Pakata pitäisi, mutta tavoillemme uskollisina selvitämme blogin aloitusta nyt. Toiseksi viimeisenä (huom! ei sentään viimeisenä!!) iltana ennen suunniteltua lähtöä. Koti on hävityksen kaaos. Vaimon vanhemmatkin aiemmin päivällä vieraillessaan kysyivät kohteliaasti: ”Niin, minkälaiseen kuntoon meinasitte tämän jättää?”

Ei auta. Blogi on luvattu, joten blogi on saatava. Olemme lähdössä kahden aikuisen, kahden alle kouluikäisen lapsen ja puolivuotiaan koiran kera Inarin kairaan sähköttömään kämppään tiettömän taipaleen taakse viettämään tavallista lapsiperhearkea vuodeksi. Tarkoitus on kirjoittaa ja kuvata arkea Inarin erämaassa omaksi ja läheisten iloksi. Olemme surkeita tallentamaan kuvia ja tunnelmia minnekään, joten verkkovirrattoman elämän alku on varmasti oivallinen hetki aloittaa bloggaaminen.